Siististi paketoitu kapeus
Kuva: Julia Alakulju
Ehkä sinuakin on alkanut väsyttämään se, miten työelämässä kevyttä ajattelua myydään painavana, kunhan sen ympärille osataan asettaa oikeat sanat?
En tarkoita, että kaiken pitäisi olla vaikeaa, ettei rennon pirskahtelevalle keskustelulle olisi paikkaansa tai että jokaisen pitäisi puhua kuin tutkija. Tarkoitan jotakin yksinkertaisempaa: sitä, että käsitteet irtoavat liian helposti siitä, mitä niiden pitäisi tarkoittaa. Niistä tulee sanoja, joilla voi selittää melkein mitä tahansa. Silloin ne eivät enää avaa ajattelua vaan alkavat peittää sitä.
Tämä näkyy erityisesti siinä, miten huolettomasti ristiriitoja nykyisin siedetään. Samasta asiasta voidaan puhua yhtä aikaa ominaisuutena, reaktiona, valintana ja mitattavana ilmiönä ilman, että juuri kukaan pysähtyy kysymään, voiko tämä kaikki olla totta samalla kertaa. Riittää, että puhe kuulostaa uskottavalta ja sopii kieleen, jota juuri nyt pidetään älykkäänä.
Minua tämä häiritsee, koska sanat eivät ole viattomia. Ne muokkaavat sitä, mitä pidämme mahdollisena, mitä uskallamme sanoa ja mitä emme enää osaa edes kysyä.
Kun käsitteet löystyvät, myös ajattelu löystyy. Ja kun ajattelu löystyy, puheen sisältö kapenee, supistuu, vaimenee. Tätä ei aina huomaa heti, koska pinta voi näyttää elävältä. Kokouksissa puhutaan paljon, kalvoille ilmestyy uusia termejä ja organisaatiot vakuuttavat haluavansa lisää luovuutta, rohkeutta ja moniäänisyyttä. Silti käytännössä tapahtuu usein päinvastaista. Ajattelua siistitään, ristiriitoja pehmennetään ja kaikki sellainen, mikä voisi todella muuttaa jotakin, ohjataan takaisin turvalliseen muotoon. Luovuutta halutaan, kunhan se ei häiritse. Erilaisia näkökulmia kuullaan, kunhan ne eivät muuta mitään olennaista. Edes tökkäise.
Juuri tästä syntyy myös vaikeneminen, josta olen kirjoittanut jo pitkään. En tarkoita vaikenemisella näkyvää hiljaisuutta, jossa ihminen ei uskalla sanoa ääneen, mitä ajattelee. Tarkoitan myös hienovaraisempaa ilmiötä. Sitä, että ajattelun rajat tehdään niin selviksi, ettei hiljaisuutta tarvitse enää erikseen pakottaa paikalle. Ihmiset oppivat nopeasti, millainen puhe palkitaan, mitä kannattaa pehmentää ja missä kohdassa oma havainto on viisainta silottaa tunnistamattomaksi. Silloin hiljaisuus ei enää edes näytä pelolta. Enemmänkin se voi näyttää yhteistyökyvyltä, tilannetajulta ja hyvältä asenteelta. Siksi se on niin petollinen.
Työelämä puhuu mielellään rohkeudesta, uudistumisesta ja psykologisesta turvallisuudesta. Silti liian monessa paikassa johdetaan käytännössä kohti hallittua, kontrolloitua, kapeutta. Ei kohti laajempaa ajattelua vaan kohti sellaista kuuliaisuutta, joka osaa näyttää oma-aloitteiselta. Kyse ei ole pienestä ristiriidasta. Se kun vaikuttaa siihen, millaisia ihmisiä organisaatioihin valitaan, millaista johtamista niissä tuotetaan ja millaisia päätöksiä pidetään järkevinä. Lopulta se vaikuttaa myös siihen, millaista elämää ihmiset työnsä keskellä elävät.
Siksi ongelma ei ole minusta vain epätarkka kieli vaan se, että epätarkalla kielellä voidaan väistää tarkkaa ajattelua. Voidaan antaa vaikutelma viisaudesta ilman, että kestetään sen vaatimaa kuria. Ja kun tätä jatketaan tarpeeksi kauan, koko tapa alkaa tuntua normaalilta. Muodostuu toimintakulttuuri.
Tie ulos ei silti ole monimutkainen. Organisaatioiden pitäisi vaatia enemmän myös omalta kieleltään. Enemmän tarkkuutta, enemmän käsitteellistä rehellisyyttä, vähemmän oletuksia ja enemmän halua pysähtyä siihen, mitä oikeastaan tarkoitetaan.
Vielä enemmän organisaatiot tarvitsevat kykyä kestää epämukavuutta. Sitä, että joku kysyy tarkentavan kysymyksen. Sitä, että suosittu lause ei ehkä kestäkään lähempää tarkastelua. Sitä, että ajattelu muuttuu hetken vaikeammaksi ennen kuin se voi muuttua aidosti paremmaksi.
Työelämän ongelma ei ole ensisijaisesti se, etteivät ihmiset osaisi ajatella. Suurempi ongelma on se, että he oppivat nopeasti, kuinka vähän ajattelua oikeasti tarvitaan, kunhan sen osaa paketoida oikein. Ja sen jälkeen ei enää edes tarvitse ajatella.
/Irina