Alkaako johtamispuhe muuttua puoskaroinniksi?

Johtajuudesta puhutaan enemmän kuin koskaan, ja samaan aikaan tuntuu, että sanomasta tulee kaiken aikaa kevyempää. Tapa, jolla johtamisesta ja johtajuudesta puhutaan, ei aina enää vastaa sitä, mitä johtaminen oikeasti on.

Kaikki voi olla tavallaan oikein. Puitteet näyttävät. Tittelit kohdillaan.

Puhutaan luottamuksesta, rohkeudesta, yhteisöllisyydestä, luovuudesta, jopa siitä, ettei ole olemassa hyvää johtajaa tai että määrätty sukupuoli on parempi johtamaan kuin toinen. Puhetta, joka kuulostaa hyvältä istuessaan kuulijan agendaan, herättää innokkaissa nyökkäyksiä samalla jättäen lämpimän tunteen.

Näistä “oivalluksista” nousee viraaliksi muuttuvat päivitykset, joita toistetaan eri profiileissa sekä foorumeissa totuuksina.

Väitteiden ei tarvitse olla yksiselitteisesti vääriä. Toki niitäkin mahtuu joukkoon. Suuri osa ei kuitenkaan velvoita mihinkään. Ei ota kantaa siihen missä johtaminen oikeasti tapahtuu, siihen, kun luottamus puuttuu, kun yhteisöllisyys alkaa suojella keskinkertaisuutta tai kun tarvitaan varmuutta. Eikä siihen, kun joku joutuu tekemään päätöksen, jota kukaan ei halua tehdä, ja kantamaan sen seuraukset.

Ne ovat hetkiä, joissa johtajuus mitataan. Eivät ne, kun kaikki on hyvin.

Olen alkanut ajatella tätä kuplien kautta. Meillä on jokaisella oma pieni kuplamme, jossa pidämme asioita juuri ja juuri kasassa ja muokkaamme ne näköisiksimme. Työ, rooli, organisaatio, asema. Ei tarvitse olla täydellistä, mutta riittävän hyvää. Kun jokin alkaa horjua, emme välttämättä liiku. Päinvastoin. Pidämme kiinni. Tarraamme. Jopa lamaudumme. Selitämme pois sen, mikä ei toimi, ja vahvistamme sitä, mikä vielä toimii. Odotamme, josko homma kantaisi.

Se on inhimillistä.

Ja se näkyy myös organisaatioissa.

Rakenteita pidetään pystyssä, vaikka ne eivät enää kanna. Ne mahdollistavat kuitenkin jonkinlaisen jatkuvuuden. Palkan, tittelin, paikan, jossa olla. Ja ennen kaikkea sen, ettei tarvitse myöntää, että tämä ei enää toimi tai jokin pitää rakentaa uudelleen.

Samaan aikaan johtajuuspuhe kevenee. Siitä tulee sellaista, josta on vaikea olla eri mieltä olematta ikävä, mutta joka ei myöskään pakota ketään ajattelemaan syvemmin tai toimimaan toisin. Rima alkaa laskea entisestään. Hiljalleen ja huomaamatta.

Yhä useampi haluaa olla johtaja, mutta yhä harvempi pysähtyy miettimään, mitä johtajuus oikeasti vaatii. Kykyä tehdä päätöksiä silloin, kun kaikki tieto ei ole käytettävissä. Kykyä kantaa vastuu myös silloin, kun päätös ei miellytä ketään. Kykyä nähdä, milloin yhdessä tekeminen ei enää vie eteenpäin, vaan jopa estää sen.

Kaikki eivät tähän pysty. Eikä tarvitsekaan. Ei kaikkien kuulu olla johtajia. Ei edes kaikkien heidän, jotka titteliä tällä hetkellä kantavat.

Mutta jos emme uskalla puhua tästä, avaamme tilaa jollekin sellaiselle, joka muistuttaa johtamista, mutta ei ole sitä. Puheelle, joka kuulostaa hyvältä, kivalta ja hivelevältä, mutta ei kantavalta.

Huolestuttavana näen erityisesti sen, että kaikille kyse ei ole ajatusleikeistä. Kun puhuja tai valmentaja nähdään auktoriteettina, sanat muuttuvat helposti ohjeiksi. Ja jos ajattelu on valmiiksi ohutta, mutta halu asemaan tai valtaan korkea, tällainen puhe laskee tasoa entisestään. Se antaa luvan ajatella, että johtajuus on ennen kaikkea rooli ja asenne.

Sitä se ei kuitenkaan ole.

Hyvä johtajuus ei synny halusta johtaa vaan kyvystä siihen. Sekä valmiudesta kehittyä kaiken aikaa. Kuten eräs ammattijohtaja totesi: “36 vuotta olen harjoitellut tulemaan paremmaksi ja paremmaksi johtajaksi. En ole vieläkään valmis.” Samainen johtaja, jonka alaiset jopa vuosikymmenen takaa kiittävät häntä upeasta johtamisesta. Samalla näkee johtajanimityksiä, jotka muuttavat persoonaa ja otsaan ilmestyy tarra, jossa lukee “erinomaisuus saavutettu”.

Kyse ei siis ole suunnasta. Eikä kivoista ja raflaavista sanoista.

Jos jatkamme näin, rakennamme tulevaisuutta, jossa johtajuuden vaatimustaso laskee nousemisen sijaan ja samalla heikkenee kyvykkyys toimia silloin, kun mikään ei ole varmaa.

Johtajuudesta voi sanoa, jopa laukoa, mitä vaan. Mutta onko meillä kanttia vaatia johtamiselta, johtajuudelta, ja siitä viestiviltä myös jotain?

/Irina