Mitä siisti johtamispuhe suojaa?

Kuva: Janne Saajos

Johtamisesta puhutaan 2026 tavalla, joka kuulostaa viisaalta, vastuulliselta ja inhimilliseltä. Silti puheesta jää tyhjä olo. Kuin jokin olennainen jäisi ulkopuolelle. Herää kysymys, joka kiinnostaa todella: mitä siisti johtamispuhe suojaa?

Johtamisesta puhutaan paljon, eikä siinä ole mitään uutta. Aina siitä on puhuttu. Paljon.

Uutta on se, miten viimeisteltyä ja oikeatermistä puheesta on tullut. Puhutaan suunnasta, palautteesta, tunteista, selkeydestä, psykologisesta turvallisuudesta, rajoista, rohkeudesta ja inhimillisyydestä. Puhutaan siitä, miten hyvä johtaja kuuntelee, sanoittaa, kohtaa, jakaa vastuuta ja puuttuu ajoissa. Oikeasti, hengästyn kirjoittaessani tätä listaa. Enkä voi sanoa valaistuvani millään tasolla.

Kaikki on toki totta, mutta kaikki kuulostaa auttamattomasti valmiiksi muotoillulta. Oikealta, jaettavalta ja sopivan rohkealta. Sellaiselta, jonka kanssa on helppo olla samaa mieltä, mutta jonka äärellä ei vielä tarvitse muuttua. Saatikka olla itse rohkea.

Ja jokin jää auttamattomasti kesken. Kuin puhe loppuisi alkusanoihin. Introon ja pintaan.

Ainakin minua kiinnostaa jokin muu kuin itse ohjeistukset, joita harvemmin edes täysin avataan. Lähes jokainen tietää, miltä hyvä johtaminen näyttää. Tai miltä sen pitäisi näyttää. Mutta, mikä estää sitä toteutumasta? Miksi siitä ei puhuta?

Ei ole kovin vaikeaa sanoa, että johtajan pitäisi puuttua ajoissa. Vaikeampaa on kysyä, miksi ei puutu, vaikka tietää että pitäisi? Entä miksi ihminen vaikenee, vaikka näkee ja miksi vastuuta annetaan ilman todellista valtaa? Siinä pari kysymystä lisää. Ja jotta ei kävisi tylsäksi, miksi organisaatiossa tiedetään paljon enemmän kuin sanotaan ääneen? Entä miksi inhimillisyys katoaa sopivasti silloin, kun sitä eniten tarvittaisiin?

Näiden kysymysten kohdalla johtaminen lakkaa olemasta vain taito tai titteli. Se alkaa yksinkertaisuudessaan paljastaa jotain ihmisestä. Ja ehkä juuri siksi näiden kysymysten äärellä on epämiellyttävä, liian rohkeaa, pysähtyä.

Harva johtamisen ongelma syntyy muuten siitä, etteivät ihmiset tietäisi tarpeeksi. Toki tietokin voi heikon johtamisen myötä jäädä puolitiehen. Paljon useammin ongelma kuitenkin syntyy siitä, ettei tieto ja teot kohtaa. Tiedetään kyllä, mutta ei kestetä seurauksia: ristiriitaa, vastareaktiota, pettymystä, aseman horjumista tai sitä, että puhuminen todella siirtäisi vastuun paikkaa.

Siksi ajattelen, että siisti johtamispuhe suojaa usein jotakin. Se voi suojata ajatusta, että ongelma on osaamisessa eikä rohkeudessa. Tai järjestystä, jossa vaikeista asioista puhutaan yleisellä tasolla ilman, että mikään olennainen muuttuu. Edes heilahtaa. Se voi suojata myös havainnolta siitä, että olemme osa ilmiötä, jota mieluiten tarkastelisimme ulkopuolelta. Ja joskus se suojaa koko organisaatiota. Sen tapaa säilyttää toimintarauha entisellään silloinkin, kun rauha rakentuu vaikenemisen ja jopa itsepetoksen varaan.

Tästä syystä inhimillisyys on minulle johtamisen vaikeinta ydintä pehmoisen kivan reunan sijaan. Olen puhunut ihmisyydestä johtamisen ytimenä pitkälti toistakymmentä vuotta. Siitä asti, kun ajatukselle naurettiin ja sen todettiin olevan todellisen johtamisen ulkopuolista höttöä.

En tarkoita ihmisyydellä miellyttävää puhetapaa enkä sitä, että vaikea asia muotoillaan niin varovasti, ettei sen enää tarvitse koskea mitään olennaista. En ole koskaan tarkoittanut. Ihmisyydellä tarkoitan kykyä nähdä, mitä ihmisissä todella tapahtuu ja kuinka se vaikuttaa ympäristöön, tuloksiin. Miten pelko liikkuu päätöksissä ja häpeä hiljentää. Tai valta vaikuttaa myös silloin, kun siitä ei puhuta. Ja miten organisaatio alkaa suojella itseään tavalla, joka vähitellen kuluttaa juuri niitä ihmisiä, joiden varassa työ lopulta seisoo.

Johtamisesta puhutaan mielellään myös arjen tekoina. Sekin on totta. Mutta joskus juuri nämä “arjen teot” latistavat alleen jotain todella arvokasta. On helppoa sanoa, että ole läsnä, sano kiitos, sano anteeksi. Hieman kuin käyttäytymisohjeet lapselle ennen eskariin lähtöä.

Vaikeampaa on kysyä, miksi läsnäolo katoaa, kun huoneeseen tulee valtaa. Miksi anteeksi jää sanomatta silloin, kun sen sanominen murtaisi asemaa. Miksi tunnustus annetaan turvallisesti siihen suuntaan mistä palkinto tulee, mutta ei sinne, missä se muuttaisi suhdetta vastuuseen. Silloin ei enää puhuta käytöstavoista. Puhutaan ihmisestä vallan äärellä.

Ja juuri näistä syistä niin moni puhe inhimillisestä johtamisesta tuntuu minusta todella vajaalta. Ihmisyys on oikein hieno asia, mutta siitä on tullut myös suojaisa sana. Sen avulla voidaan nykyisin kuulostaa valveutuneelta ilman, että tarvitsee mennä kovin lähelle sitä, miten valta, pelko, riippuvuus ja hiljainen sopeutuminen todellisuudessa toimivat.

Tämä on myös kulmani puhujana. Minua ei kiinnosta lisätä maailmaan enää yhtään lisää puheenvuoroa, jonka jälkeen kaikki nyökkäävät ja palaavat entiseen. Minua kiinnostaa hetki havahtumisen. Se, jossa jokin tulee näkyväksi ja laittaa jotain liikkeelle. Se, mitä hyvä johtaminen joutuu kestämään ja mitä ihmisessä tapahtuu silloin, kun hänen sanansa, hiljaisuutensa ja väistönsä vaikuttavat muihin. Erityisesti se piste, kun johtaminen lakkaa olemasta kiva idea ja alkaa näkyä valintoina.

Tarinankertojana ja paljon kokeneena ajattelen, että ihminen muuttuu harvoin siksi, että hänelle annetaan parempi lista oikeista teoista. Useammin muutos alkaa jonkin tullessa jopa pakosta näkyväksi tavalla, jota ei enää voi siirtää syrjään. Siksi tarina ei ole minulle koriste, saatikka kevennys. Toki joskus jälkimmäistä. Mutta mielestäni todellinen tarina on tapa näyttää dynamiikka, jota käsitteet yksin eivät kykene kantamaan. Saatikka kannattelemaan.

Ehkä johtamisesta pitäisi puhua vähemmän ihanteena? Koska kyse on siitä, mitä johtaminen paljastaa. En tiedä mitä lisäarvoa tuo kuulla sadannen kerran miltä hyvä johtaja näyttää? Sitäkin arvokkaampaa on keskustella siitä, mitä johtaja ei enää voi olla näkemättä ollakseen hyvä johtaja. Ketä lopulta vie eteenpäin se, mikä kuulostaa oikealta? Mutta mikä todella siirtää vastuun paikkaa, siinä ollaan jo jonkin äärellä.

Sillä vasta siinä johtaminen alkaa näkyä. Ei sanoissa, joilla haluamme vaikuttaa viisailta tai inhimillisiltä tai taputella itseämme olalle, vaan siinä, mitä olemme valmiit näkemään, sanomaan ja muuttamaan, vaikka se ei tekisi meistä hetkeen mukavia, varmoja tai pidettyjä.

Kysymys taitaa lopulta olla yksinkertainen ja silti vaikea. Mitä siisti johtamispuhe suojaa? Ja mitä tapahtuisi, jos se ei enää suojaisi?

/Irina