Rakennammeko psykologista turvallisuutta väärästä suunnasta?

Psykologinen turvallisuus on yksi työelämän käytetyimmistä käsitteistä.

Siitä tehdään koulutuksia.
Sitä mitataan kyselyillä.
Sitä esitellään johtamisen kulmakivenä.

Ja on pakko myöntää. Pidän termiä ja teemaa enemmän idealistisena tavoitetilana kuin todellisuutena. Joskus siitä puhuminen aiheuttaa jopa ärsytystä.

Miksi näin?

Se mitä näen todellisuudessa on se, että monessa organisaatiossa ihmiset kokevat kaikesta puheesta huolimatta varovaisuutta, roolien vartiointia ja hienovaraista kilpailua. Keskusteluissa on panos. Kritiikki personalisoituu. Ja avoimuus on rajattua.

Esitänkin väitteen:

Psykologinen turvallisuus ei ole ensisijaisesti toimintamalli.
Psykologinen turvallisuus on ihmisen sisäinen tila.

Ja se joko on olemassa tai sitä ei ole. Sen syvenemisestä vastaa jokainen itse.

Usein ajattelemme, että turvallisuus syntyy siitä, että sovimme kuuntelun, keskeyttämättömyyden ja eriävien mielipiteiden pelisäännöistä.

Ja olemme positiivisen optimistisia. Suluissa realistisia.

Nämä ovat tärkeitä. Mutta eivät riitä.

Jos johtaja, tai kuka tahansa tiimissä, toimii defenssistä käsin, tila kaventuu väistämättä.

Defenssi ei ole huutamista tai aggressiota vaan jotain paljon hienovaraisempaa:

• statuksen vartiointia

• roolien säätelyä

• varovaisuutta, joka ohjaa puhetta

• tarvetta näyttää pätevältä

• kilpailua kollegiaalisuuden vaatteissa

Defenssi syntyy useimmiten häpeästä, pelosta tai riittämättömyyden kokemuksesta. Niitä meistä on jokaisella.

Defenssi on suojaa.

Ja suoja muuttaa tilaa, vaikka kukaan ei sanoisi mitään.

Organisaatiokulttuuri syntyy ihmisten hermostollisesta tilasta, ei suinkaan strategiadokumentista.

Jos ihminen ei ole kohdannut omaa häpeäänsä tai pelkoaan, hän suojaa asemaansa. Jos hän ei ole käsitellyt riittämättömyyttään, hän säätää näkyvyyttä. Ja jos hän ei luota omaan arvoonsa, hän reagoi uhkaan sielläkin, missä sitä ei ole.

Silloin psykologinen turvallisuus jää puheen ja retoriikan tasolle. Se loppuu siihen, kun olo muuttuu epämukavaksi tai tilaan muodostuu konflikti.

Mutta kun ihminen on tehnyt työtä itsensä kanssa, tapahtuu pikkuhiljaa jotain olennaista:

Tarve itsensä pönkittämiseen katoaa. Samoin tarve pienentää toista ja rakentaa roolia. Ja se jos mikä mahdollistaa tilan vapautumisen myös muille.

Suomessa puhumme paljon matalasta hierarkiasta ja tasavertaisuudesta. Silti hierarkiaa ja paremmuusjärjestyksiä rakennetaan enemmän kuin monessa muussa maassa. Ja siitä saadaan jopa kiksit.

Vahva, itsenäinen tai kyseenalaistava ihminen koetaan helposti uhkana. Ja avoimuus toimii vain niin kauan kuin se ei horjuta asemaa.

Puhumme turvallisuudesta, mutta käyttäydymme kuin se olisi riski.

Olen jäänyt miettimään sitä, että onko ongelma sittenkin siinä, että yritämme rakentaa turvallisuutta ulkoapäin, vaikka sisällä on vielä puolustus päällä.

Ennen seuraavaa psykologisen turvallisuuden koulutusta voisi kysyä:

Olenko minä itse sisäisesti turvassa?

Johdanko ja vaikutanko ilman, että suojelen asemaani?

Rakennanko tilaa, jossa toisen ei tarvitse puolustaa itseään?

Psykologinen turvallisuus ei ala strategiasta vaan ihmisestä.

Ja vasta siitä voi syntyä kulttuuri.

/Irina