Pelkään työpaikkoja, koska olen nähnyt, mitä ne voivat tehdä ihmisille

Kuva: Elina Simonen

En pelkää työtä. En vastuuta, en ihmisiä, en edes kiirettä tai vaativuutta.
Mutta työpaikkoja pelkään. Koska olen nähnyt, mitä ne voivat tehdä ihmiselle, joka yrittää pysyä totena itselleen.

Pelko ei synny yhdestä hetkestä. Se hiipii vähitellen: yhdestä väistöstä, yhdestä sanattomasta katseesta, yhdestä palaverista tai keskustelusta, jossa kukaan ei reagoi siihen, mitä kaikki näkevät ja tietävät olevan todellisuutta.

Pelkään työpaikkoja, joissa hiljaisuus on tärkeämpää kuin oikeus.
Pelkään, että kun ihminen sanoo jotakin oleellista ääneen, hänen uskottavuutensa mitätöidään, tai hänen paikkansa katoaa.

Pelkään, että kun puhutaan “alhaisen kynnyksen” irtisanomisista, se tarkoittaa käytännössä sitä, että epävarmuus siirretään työntekijän iholle. Että “alisuoriutuminen” muuttuu välineeksi, jota sovelletaan niihin, joilla ei ole mahdollisuutta suojautua. Valta harvoin tarkastelee itseään. Vielä harvemmin irtisanoo itsensä.

Olen toiminut vuosia johtajana. Olen rakentanut tiimejä, kantanut vastuuta, tehnyt päätöksiä, jotka ovat vaikuttaneet satoihin ihmisiin. Olen valmentanut johtajia ja auttanut organisaatioita kasvamaan. Ja silti, jokaisen uuden työpaikan kynnyksellä, kysyn yhä itseltäni: Onko täällä turvallista ajatella? Onko täällä turvallista tuntea? Ylipäätään olla?

Pelko ei aina huuda. Useimmiten se vaikenee. Se näkyy siinä, kun ihmiset lakkaavat kyseenalaistamasta, ehdottamasta, muistuttamasta. Kun he alkavat selittää itselleen, että ehkä he vain ymmärsivät väärin. Tai että ehkä heidän kokemuksensa ei ole totta, jos se ei sovi narratiiviin.

Pelko ei myöskään jää työpaikan seinien sisään. Se alkaa näkyä siinä, miten ihmiset suhtautuvat yhteiskuntaan: luottamuksen murenemisena, vetäytymisenä, kyynisyytenä, passiivisuutena, vihaisena pettymyksenä. Pelko ei pysy pienissä asioissa. Siitä kasvaa lopulta kulttuureja. Ja pahimmillaan järjestelmiä, joissa ei enää tarvita valvontaa, koska kukaan ei uskalla puhua.

Tiedän, että on myös toisenlaisia työpaikkoja. Paikkoja, joissa ihmiset voivat hengittää, ajatella ja puhua. Johtajia, jotka kantavat vastuuta hiljaisuuden sijaan. Mutta jos emme sano ääneen, missä pelko syntyy, nämä paikat jäävät poikkeuksiksi. En halua hyökätä, vaan herättää. Koska hyvä työpaikka ei ole onnenpotku. Sen tulisi olla lähtökohta.

Entä mitä voisi syntyä johtamisesta, jossa on rohkeutta, tervettä itsetuntemusta ja nöyryyttä? Johtamisesta, jossa nähdään yksilö, mutta ei kadoteta kokonaiskuvaa? Johtamisesta, joka ei pelkää rehellisyyttä, vaan ottaa sen lähtökohdaksi?

Meillä voi olla työpaikkoja, joissa pelko ei kuulu toimenkuvaan. Paikkoja, joissa totuus ei johda eristykseen, vaan keskusteluun. Yhteisöjä, joissa ihmisarvo ei riipu asemasta, vaan on kaiken lähtökohta.

Kirjoitan, koska hiljaisuus, joka suojelee valtaa muttei kanna vastuuta, ei ole enää vaihtoehto. Kirjoitan, koska uskon, että tervehdyttävä muutos on mahdollinen, jos uskallamme kohdata sen, mitä olemme väistäneet.

Ja ennen kaikkea: koska tiedän, etten ole ainoa, joka pelkää.

/Irina