Kun strateginen jumi ei ole strateginen
Kuva: Elämän uusia alkuja.
”Meillä ei ole avioehtoa. Menetän pahimmillaan elämäntyöni.”
”Kotimme on veden äärellä. Yli 250 neliötä, kolme autoa, kaksi venettä ja kesämökki. En voi luopua niistä.”
”Minulta kiristetään osakkuuksia ja omaisuutta.”
”Puolisoni ei halua olla lähelläni, ja kärsin siitä.”
”Sain pidettyä yrityksen, mutta menetin kaiken muun.”
”Lasten takia.”
”Parasta, mitä olen tehnyt, oli jättää avioehto allekirjoittamatta. Nyt puolisoni ei voi jättää minua menettämättä liian paljon. Oma elämäni on taloudellisesti erittäin mukavaa. Pelkään häntä kuitenkin.”
Keskusteluja, joita olen työssäni käynyt vuosien aikana lukemattomia kertoja.
Huoneeseen tulee menestynyt yritysjohtaja, ulospäin onnistunut ihminen. Tarkoitus on keskustella strategiasta, rekrytoinneista, organisaation tarvitsemasta muutoksesta tai työelämän jumista.
Sitten keskustelu kääntyy aivan toiseen suuntaan.
Pöydän toisella puolella istuu ihminen kasvot märkinä kyynelistä. Usein mies, joskus nainen.
Aluksi työstään motivoituneena ja määrätietoisesti puhunut ihminen löytääkin sisältään pisteen, johon hänen voimansa tällä hetkellä kuluvat. Organisaatio jää hetkeksi kakkoseksi. Hyvä niin.
Ihminen ei jätä avioliittoaan, pelkoaan, suruaan, häpeäänsä tai taloudellisia sidoksiaan neuvotteluhuoneen ulkopuolelle. Ne tulevat mukaan päätöksiin, vaikka niistä ei sanottaisi sanaakaan.
Joskus strateginen jumi ei ole strateginen.
Joskus johtaja ei kykene tekemään organisaatiossa välttämätöntä ratkaisua, koska hänen koko sisäinen kapasiteettinsa kuluu oman elämänsä kannattelemiseen ja kasassa pitämiseen. Ajoittain kaiken kapasiteetin vie kiinni pitäminen siitä, mikä on jo hajoamassa.
Johtavassa asemassa olevalle riski puhua voi tuntua todelliselta. Kollegalle ei voi kertoa kaikkea. Hallitukselle ei halua näyttää epävarmuuttaan. Omassa verkostossa tieto voi lähteä elämään. Kaikki eivät myöskään tiedä, millaista apua tarvitsevat. He tietävät vain, etteivät pysty enää ajattelemaan ja kantamaan jotain kipeää yksin.
Olen koko urani ajatellut, tuntenut ja etsinyt vaihtoehtoja osaavien ihmisten rinnalla. Kokemus ei anna minulle toisen ihmisen vastauksia. Se auttaa kuitenkin kuulemaan, missä puhe muuttuu, mitä kierretään ja mikä elämässään vie enemmän valtaa kuin hän itse haluaisi myöntää tai aina edes tiedostaa. Sanat vain nousevat pintaan. Joskus ensimmäistä kertaa.
Tämän olen oppinut myös omasta elämästäni.
Keskustelu saman todellisuuden läpikäyneen ihmisen kanssa ei ratkaise kaikkea.
Se voi kuitenkin vähentää yksinäisyyttä ja palauttaa kyvyn nähdä vaihtoehtoja.
Joskus eteenpäin pääseminen alkaa vasta siitä, että uskaltaa sanoa ääneen:
Tämän pelkään menettäväni.
Tämän vuoksi en pääse eteenpäin.
Tätä hintaa en ole valmis maksamaan.
Tai alkaako hinta olemaan sittenkin liian kallis?
/Irina
