Miksi empatia ilman rajoja polttaa johtajan loppuun?

Kuva: Jyri Heiskanen

Empaattinen johtaja on aikamme sankari.
Vastaus arjen haasteisiin. Puheissa korostetaan läsnäoloa, kuuntelemista ja inhimillisyyttä. Hyvä niin.

Yksi asia jää kuitenkin usein sanomatta.
Empatia ilman rajoja ei tee kenestäkään parempaa ihmistä tai johtajaa. Se uuvuttaa.

Olen tavannut lukuisia johtajia, jotka kantavat yksin organisaation tunnekuorman.
Heitä kuvaillaan lämpimiksi, helposti lähestyttäviksi, “hyviksi tyypeiksi”.
He ovat usein myös niitä, jotka jäävät viimeisenä toimistolle, vastaavat viesteihin iltamyöhään ja miettivät öisin muiden ongelmia.

He kantavat kaikkien muiden tarinaa.
Mutta kuka kantaa heidän tarinaansa?

Työelämässä empatia sekoitetaan liian usein miellyttämiseen.
Ja usein empaatikon syvimpiä tunnelukkoja on juuri miellyttämisen tarve.

Johtaja, joka välttää konflikteja siksi, “ettei kukaan loukkaannu”, ei kuitenkaan suojele työyhteisöä.
Hän sysää vaikeat asiat tulevaisuuteen.

Ehkä sinäkin olet havainnut samaa:

• hankalasta asiasta ei uskalleta puhua, koska “ihmiset ovat muutenkin kuormittuneita”

• päätöksentekoa siirretään, koska joku saattaa pahoittaa mielensä

• ongelmakäytöstä selitellään: “hänellä on nyt vain vaikeaa”

Taustalla on usein hyvää tarkoittava empatia.
Käytännössä tilanne voi kuitenkin olla se, että johtaja hylkää omat rajansa ja sallii muiden rajojen rikkomisen.
Tai sitten hän ei ole koskaan löytänyt rajojaan.

Empatia ilman rajoja ei ole lempeyttä.
Se on itsensä ja hyvinvointinsa unohtamista.

Kun johtajana kannat liikaa, se harvemmin näkyy kalenterissa.
Ulospäin kaikki voi näyttää toimivalta, tehokkaalta ja joustavalta.

Todellinen kuorma näkyy strategiasuunnitelmien ulkopuolella:

• valvottuina öinä, kun mieli raksuttaa samaan tahtiin kellon kanssa

• jatkuvana varuillaanolona ja mietteinä: “mitä jos joku loukkaantuu?”

• sisäisenä vihana, jota ei uskalla tunnustaa

Vihan tunne on mielestäni erityisen kiinnostava.
Empaattiset johtajat harvoin myöntävät olevansa vihaisia tai tuntevansa vihaa.

He saattavat kertoa olevansa “huolissaan”, “turhautuneita” tai “pettyneitä”.
Todellisuudessa kyse on usein siitä, että rajat on ylitetty liian monta kertaa, eikä kukaan ole huomannut. Saatikka välittänyt.
Ehkä ei ihminen itsekkään.

Vihan alta löytyy usein myös surua.
Surua siitä, että omat tarpeet eivät mahdu samaan tilaan muiden tarpeiden kanssa.

Yksi suurimpia väärinkäsityksiä on ajatus, että johtajan pitää jaksaa “kaiken keskellä”. Että jos hän vain on empaattinen, läsnä ja ymmärtävä, organisaatio kyllä kantaa.

Mutta empatia ei tarkoita, että pitäisi:

• kuunnella loputtomasti ihmistä, joka ei ole valmis ottamaan vastuuta

• ottaa vastaan jatkuvaa passiivis-aggressiivisuutta “koska hänellä on rankkaa”

• niellä joka ikinen rajanylitys “hyvän ilmapiirin” tai “psykologisen turvallisuuden” nimissä

Empatia tarkoittaa, että näet toisen ihmisen kokonaisena.
Myös hänen kykynsä kantaa vastuuta.
Ja osaat asettua toisen näkövinkkeliin.

Jos otat jatkuvasti enemmän vastuuta kuin toinen ihminen, kyse ei enää ole empatiasta. Enemmänkin epätasapainosta, joka tekee ihmisestä pikkuhiljaa pienemmän.

Puhun usein tunneälyn sijaan tunnekyvystä.

Tunnekyky ei ole sitä, että tunnet jokaisen ihmisen tunteen omassa kehossasi.
Se on kykyä tunnistaa, mikä tunne on kyseessä, erottaa, kenen tunne se on ja päättää, miten sen kanssa toimii.

Empaattisella mutta rajattomalla johtajalla nämä kolme menevät helposti sekaisin. Hän tuntee kaiken, mutta ei aina erota, mikä kuuluu hänelle ja mikä ei.

Tunnekykyinen ja empaattinen johtaja puolestaan voi kysyä itseltään:

• Mitä tunnen juuri nyt?

• Onko tämä tunne minun, vai imeytyykö se ympäristöstä?

• Miten voin toimia kunnioittaen sekä itseäni että muita?

Tämä on selkeyttä, vaikka se voi tuntua kylmältä.

Miltä rajallinen empatia voisi näyttää käytännössä?

Muutama käytännön esimerkki:

“Kuulen, että sinulla on vaikeaa. Haluan olla tukenasi, mutta en voi hyväksyä sitä, että kohtelet muita alentavasti. Mitä jos puhutaan siitä, miten mennään tästä eteenpäin?”

“Tämä asia on selkeästi sinulle tärkeä, ja ymmärrän sen. Roolissani tehtäväni on kuitenkin katsoa kokonaisuutta. Tällä kertaa päätös on tämä (ja tästä syystä), vaikka se ei tunnu kaikista hyvältä.”

“Mitä jos otetaan hengähdystauko ennen kuin jatketaan. Palaan tähän huomenna.”

Rajojen vetäminen ei ole empatiasta luopumista.
Se on sen suojelemista ja kykynsä voimistamista.

Kun sanot “ei” yhdelle asialle, sanot “kyllä” omalle jaksamisellesi.
Ja sen myötä myös niille ihmisille, jotka oikeasti tarvitsevat sinua.

Koska vetämällä terveet rajat olet aidosti vahvempi myös johtajana.

Kannatko liikaa?

• Missä tilanteissa huomaat selitteleväsi toisten käytöstä “koska heillä on nyt rankkaa”?

• Milloin viimeksi tunsit vihan tai epäreiluuden tunnetta? Mitä se yritti kertoa rajoistasi? Ohititko sen vai pysähdyitkö äärelle?

• Jos antaisit empatiallesi selkeät rajat, miltä työpäiväsi näyttäisi kuukauden päästä? Entä vuoden?

Empatia on arvokasta.
Mutta tulevaisuuden johtajuus ei tarvitse marttyyreja, jotka palavat loppuun muiden puolesta.

Tulevaisuus tarvitsee johtajia, jotka uskaltavat olla sekä välittäviä että selkeitä.
Sellaisia, jotka ymmärtävät, että minun hyvinvointini ei ole vastakkain muiden hyvinvoinnin kanssa. Se on sen ehto.

/ Irina