Kun aikuisuus kaadetaan viemäriin

Kuva: Jyri Heiskanen

Nyt kohistaan opettajasta, joka otti energiajuoman pois oppilaalta ja kaatoi sen viemäriin. Vanhempi otti yhteyttä rehtoriin. Kohu syttyi sosiaalisessa mediassa.

“Opettajalla ei ole oikeutta.”
“Pantillinen tölkki.”
“Kuka luulee olevansa.”

Juoma oli pieni. Ilmiö ei.

Kyse ei ole vain energiajuomasta. Nyt keskustellaan vallasta, rajoista, kunnioituksesta, kasvatuksesta. Ja siitä, kuka tätä yhteiskuntaa rakentaa ja millä pelisäännöillä.

Mitä lapsi oppii, kun aikuinen ei saa toimia? Tuskin sitä, että “minulla on oikeus energiajuomaan”.

Hän oppii, että jos en pidä rajasta, voin mitätöidä sen.
Aikuinen ei saa puuttua.
Minun ei tarvitse kuunnella.
Konfliktit ratkeavat eskaloimalla ja siirtämällä vastuu seuraavalle aikuiselle ylemmäs.

Ihmisen identiteetti rakentuu terveiden rajojen varaan. Rajojen, jotka kannattelevat. Ilman rajoja ei synny vapautta. Ilman turvaa ei synny itsehillintää. Ilman aikuisuutta ei synny aikuisia.

Entä opettaja?
Hänelle viesti on tämä: Älä puutu, siitä rangaistaan. Unohda rajat, vaikka rauhan ja oppimisen kustannuksella. Tee minimi.

Sitten ihmetellään, miksi on opettajapula, miksi luokissa on levotonta ja miksi kukaan ei jaksa olla enää aikuinen.

Yhteiskunta, joka ei suojele niitä auktoriteetteja, joille se itse on antanut kasvatustehtävän, sysää vastuun yksittäisten ihmisten rohkeudelle. Rohkeus ilman tukea kuluttaa. Usein vielä julkisesti.

Koulu ei ole palvelu. Se on yhteisö.
Kun vanhempi soittaa rehtorille ennen kuin puhuu opettajalle, hän ei lopulta puolusta lastaan. Hän purkaa rakennetta, jonka olisi tarkoitus kannatella myös hänen lastaan.

Kasvatus on yhteinen sopimus siitä, miten rakennamme yhteiskuntaa, jossa ihmiset osaavat olla keskenään. Se ei ole asiakaskokemus.

Suomessa nähdään samaan aikaan romahtaneita oppimistuloksia, kasvavaa levottomuutta kouluissa, lisääntyvää kontrollin ja valvonnan tarvetta sekä nuorten uupumista ja impulssikontrollin ongelmia.

Nämä eivät ole irrallisia ilmiöitä. Taustalla on kasvatuksen rakenteiden rapautuminen. Ja se, että lasten ja nuorten pahoinvointia lisätään ja yritetään hoitaa rajattomuudella.

Missä kohdassa me aikuiset päätimme, että lapsen pitää olla tyytyväinen voidakseen olla turvassa?

Turva ei synny siitä, että on kivaa ja saa tehdä mitä haluaa. Se syntyy kannetusta vastuusta, läsnäolosta ja rajoista. Myös pettymyksistä, joita ei tarvitse kantaa yksin.

Kasvatus on luottamusta siihen, että lapsi selviää epämukavuudesta. Hän ei tarvitse pelastajaa joka kerta, kun maailma ei taivu hänen edessään.

Viemäriin ei lopulta kaadettu energiajuomaa.
Sinne kaadettiin ajatus siitä, että aikuisuus on luottamuksen arvoista.

Aikuisuus on suojaa.
Rajat ovat rakkautta.
Auktoriteetti on turvaa silloin, kun se kantaa johdonmukaisesti.
Kasvatus on yhteinen matka kohti kypsyyttä.

Kun aikuinen seisoo, lapsi oppii seisomaan.
Kun aikuinen väistyy, lapsi jää yksin.

Tarvitsemme selkärankaa aikuisuuteen. Ja muistutuksen siitä, että kasvatus ei ole miellyttämistä. Se on kannattelua, kunnes omat siivet kantavat.

/Irina

(Teemaan liittyvä tekstiversio on laajentunut vilkkaaksi keskusteluksi myös LinkedInissä.)