Miten meistä tulee hyviä?

Kuva: Julia Alakulju

Olen seurannut työelämän tulevaisuudesta käytävää keskustelua niin kauan, että tulevaisuus on ehtinyt vaihtua matkan varrella muutaman kerran.

Joskus tulevaisuus näytti avokonttorilta. Sitten seinät rakennettiin osittain takaisin ja saimme monitilatoimistot. Korona lähetti ihmiset keittiönpöytien ääreen, ja sen jälkeen olemme käyttäneet hämmästyttävän paljon aikaa sen pohtimiseen, kuinka monta päivää viikossa ihmisen pitäisi näkyä työpaikalla ollakseen hyvä työntekijä.

Nyt työpöydällä istuu tekoäly.

JLL julkaisi juuri Tulevaisuuden työelämä 2026 -tutkimuksensa. Luin sitä kiinnostuneena, koska työelämän muutos on aihe, johon palaan jatkuvasti. Paljon oli tuttua ja paljon sellaista, josta on helppo olla samaa mieltä.

Jostain syystä ajatukseni karkasi kuitenkin vuosien taakse. Oman työurani ensimmäiseen kolmannekseen.

Niin minä kuin moni muukin on tehnyt nuorena töitä, joita harva nostaisi tänään työuransa kohokohdiksi. Istunut puhelimessa, etsinyt tietoa, valmistellut asioita muille ja korjannut omia mokiaan. Välillä joku kokeneempi on katsonut tekemistä ja sanonut, että katsopa tätä vielä kerran.

Ärsyttävää silloin. Hyödyllistä näin jälkikäteen.

Jossain vaiheessa työuraa huomaa nimittäin tapahtuneen kummallisia. Alkaa nähdä sellaista, mitä ennen ei nähnyt.

Paperilla kaikki voi näyttää kelvolliselta, mutta jokin silti vaivaa. Kokouksessa huomio kiinnittyy sivulauseeseen tai siihen, että ihminen, jonka olisi pitänyt sanoa jotakin olikin hiljaa. Vasta myöhemmin olen ymmärtänyt, että tätä kai kutsutaan kokemukseksi. Ei välttämättä osaa heti selittää, mikä on pielessä, mutta tietää, mihin pitää palata.

Siksikin olen viime aikoina miettinyt nuoria asiantuntijoita.

Tekoäly tekee jo nyt hämmästyttävän hyvin monia niistä töistä, joiden parissa oma sukupolveni vietti uransa alkuvuosia. Se voi tehdä taustatyön, luonnostella tai käydä läpi aineiston siinä ajassa, jossa itse olisi joskus ehtinyt vasta keittää teeveden ja ihmetellä, mistä aloittaisi.

Käytän tekoälyä itsekin, ja onhan se kiitollista, ettei tarvitse tehdä kaikkea hitaammin vain siksi, ettei parempia välineitä ole.

Silti yksi asia on alkanut vaivata.

Jos otamme nuorelta ihmiseltä pois suuren osan siitä työstä, jonka tekemisen lomassa ennen opittiin, mitä laitetaan tilalle?

Kokemus kun on vähän hankala tuote. Sitä ei voi ladata järjestelmästä eikä saada perehdytyspäivän päätteeksi mukaan kotiin. Kokemus syntyy usein jopa sellaisissa tilanteissa, joita ei sillä hetkellä pidä erityisen arvokkaina. Mutta joutuu selvittämään, miksi jokin ei toimi, tai huomaa oman hienon ajatuksensa olleen sittenkin aika huono. Joskus riittää, että katselee vierestä sitä, miten kokenut ihminen ratkaisee tilanteen aivan toisella tavalla kuin itse olisi ratkaissut.

Myöhemmin juurikin tätä kokemusta tarvitaan, kun valmista vastausta ei ole tai sen luotettavuutta pitää arvioida.

Olen työurani aikana opettanut ja valmentanut paljon ihmisiä, mutta myös johtanut ja työskennellyt johdon kanssa. Mitä enemmän vuosia on kertynyt, sitä vaikeampi minun on osoittaa yhtä paikkaa, jossa oma asiantuntemukseni olisi syntynyt. Suuri osa siitä taitaa olla kertynyt vähän huomaamatta työn sivutuotteena, monissa eri paikoissa ja tilanteissa.

Siksi tulevaisuuden työelämän keskustelussa pitäisi mielestäni pohtia myös sitä, missä tulevaisuuden ammattilaiset saavat olla aloittelijoita.

Missä saa tehdä hitaasti sen, minkä myöhemmin osaa tehdä nopeasti? Tai missä kokeneempi sanoo, että katsotaanpa vielä kerran? Ja missä ylipäätään ehtii syntyä ymmärrys siitä, miksi jokin toimii ja jokin ei?

Tehokkuudesta tullaan varmasti ottamaan kaikki mahdollinen irti. Niin kuuluukin tehdä.

Olisi vain hyvä pitää samalla huolta siitä, ettei työstä tehosteta pois niitä kokemuksia, joiden kautta ihmiset kehittyvät ja oppivat tekemään työnsä hyvin.

Siihen menee edelleen aikaa.

/Irina