Ihminen on enemmän kuin brändi.

Vähemmän esittämistä. Enemmän elämistä.
Vähemmän kontrollia. Enemmän rehellistä ihmisyyttä.

Ihminen on elävä, tunteva ja muuttuva – hyvässä, pahassa ja kaikessa siltä väliltä.

Sitä mietin, kuinka monessa kokouksessa, johtoryhmässä tai asiantuntijatehtävässä, käytävillä ja lounashuoneissa, unohdamme elävämme? Ylipäätään olevamme ihmisiä. Emme vain positioita, johon meidät on palkattu.

Kuinka helposti alamme elää ammatillisen roolin kautta. Tavalla, jonka oletamme olevan oikein.

Jopa henkilökohtaisessa elämässämme kohtaamme haasteet kriisijohtajina, psykologeina tai juristeina unohtaen, että se, mitä teemme, tapahtuu usein lähimmillemme.

Lapsillemme. Puolisoillemme. Ystävillemme.

Yhä enemmän ollaan huolellisesti rakennettuja brändejä sen sijaan, että brändimme olisi se, mitä oikeasti olemme?

Mieti miltä tuntuisi olla naimisissa ihmisen kanssa, joka on luonut brändin saadakseen kaltaisesi puolison?
Joka on harjoitellut pukeutumaan, käyttäytymään ja toimimaan niin, että saa varakkaan kumppanin?
Entä olla itse se, joka on rakentanut identiteetin vain täyttääkseen jonkun toisen odotukset?

Muistan kevätpäivän kauan sitten. Seisoin kadulla, katsoin taloa, jota kutsuin kodiksi, ja tajusin: vaikka kaikki oli kerran toivomaani, mikään ei tuntunut omalta. Tein kaikkeni, että toisen unelmien elämä olisi todellista. Minun tehtäväni ei ollut olla osa unelmaa, vaan sen toteuttaja.

On aika karua tajuta tekevänsä yhtä, kun sydän huutaa toista.

Sitä ristiriitaista oloa, kun miettii: mitä minussa on vikana?
Ehkä ei mitään. On vain antanut elämän viedä. Unohtanut elää.

Mielenkiintoista on, että tätä päivää suoritetaan usein rakenteissa, jotka on luotu toiseen aikaan ja toisenlaisin pelisäännöin.

Jopa rekrytointiprosessit ovat performansseja. Paikan saa se, joka jaksaa pitääkulissin parhaiten: osaa vuorosanat ja eleet.

Tiedän kärjistäväni, mutta eikö ylennyksiäkin tapahdu usein juuri näin?

Olet opetellut toimimaan tietyllä tavalla.
Saanut sen, mitä halusit.
Mutta halusitko sitä oikeasti?
Sovitko edes siihen tehtävään, vai esititkö vain roolisi oikein?

Moni huutaa aidomman elämän perään.
Mutta mitä aito on?

Minulle se on lupa olla. Hengittää. Tuntea. Muuttaa mieltään. Kasvaa. Kehittyä.
Juuri sellaisena kuin on. Niistä lähtökohdista, joihin on edennyt.

Jokainen johtaja, asiantuntija, yrittäjä ja tekijä on lopulta sama asia: ihminen.
Eikö jokainen ansaitse tulla nähdyksi ja kuulluksi ilman jatkuvaa esiintymispakkoa?
Ilman pelkoa?

Kuinka vapauttavaa on, kun ei tarvitse olla “ammattimainen” hinnalla millä hyvänsä! Se ei ole heikkoutta. Se on toipumista selviytyjän roolista.

Siksi haluan heittää haasteen:

Vähemmän esittämistä. Enemmän elämistä.
Vähemmän kontrollia. Enemmän rehellistä ihmisyyttä.

Miltä näyttäisi työelämä, elämä ylipäätään, jossa rohkeus ei tarkoita kovuutta vaan kykyä tulla näkyväksi myös säröineen?

Sinulle, joka olet väsynyt esittämään:
Et ole yksin. Ehkä juuri sinä näytät esimerkilläsi tien takaisin kokonaisvaltaiseen elämään?

Ja kun meitä on monta - mitä voimmekaan saada aikaan?

/Irina