Mitä, jos rohkeus ei olekaan sitä mitä luulet, vaan ehkä sitä, mitä pelkäät?

Kuva: Julia Alakulju

Rohkeudesta ja sen merkityksestä puhutaan kaikkialla.
Sanotaan, että sitä kaivataan. Sitä kuvaillaan uuden työelämän elinehdoksi.
Kerrotaan, että remmiin halutaan ihmisiä, jotka ajattelevat toisin, toimivat toisin ja puhuvat silloinkin, kun olisi helpointa vaieta.

Mutta todellisuudessa moni meistä on nähnyt, mitä tapahtuu, kun rohkeus toteutuu.

Ei kiitosta. Ei ylennystä.
Niiden sijaan vaiennetuksi tulemista, jäädyttämistä, ohittamista, irrottamista.
"Liian suora."
"Liian intensiivinen."
"Liian vaikea."

Ja mikä pahinta, joskus pelkkä normaali viestintä, avoin ajattelu ja vilpitön kysyminen tulkitaan uhaksi. Eikö tällaisen pitäisi olla perusedellytys toimivalle ja kehittyvälle organisaatiolle?

Halutaan tuloksia, mutta ei heitä, jotka näyttävät suunnan.
Halutaan innovatiivisuutta, mutta ei heitä, jotka kyseenalaistavat.
Halutaan sitoutuneisuutta, mutta ei heitä, jotka uskaltavat välittää yhteisestä.

Kun rohkeus on julistettua arvoa, mutta rangaistavaa käytäntöä, se synnyttää ristiriidan, joka sairastuttaa sekä ihmiset että rakenteet. Lopulta koko yhteiskunnan.

Mitä rohkeus sitten oikeasti on?

En näe sitä suurieleisenä sankaruutena tai jatkuvana kapinana, saatikka egon pönkittämisenä.

Se on rehellisyyttä silloin, kun se voi maksaa.
Se on huolen ilmaisemista silloin, kun olisi turvallisempi vaieta.
Se on ihmisen ja kokonaisuuden asettamista vallan edelle.

Rohkeus on välittämistä, vaikka sitä ei kutsuttaisi siksi.
Rohkeus on vastuun kantamista, vaikka joku leimaisi sen hankaluudeksi.
Rohkeus on kysymistä, vaikka joku väittäisi sinun kyseenalaistavan liikaa.

Olen saanut viestejä ihmisiltä, jotka ovat kantaneet vastuuta, nähneet enemmän ja uskaltaneet puhua. Heidät on ohitettu. Vaihdettu. Leimattu. Ei siksi, etteivät olisi olleet osaavia, vaan siksi, että he olivat liikaa sitä, mitä rohkeuden väitetään olevan.

Tätä tapahtuu juuri nyt. Päivittäin. Enenevässä määrin. Ihan jo siksi, että sille on annettu tilaa elää ja kasvaa. Samalla, kun ihmettelemme, miksi organisaatiot menettävät otteensa, luottamuksensa ja parhaat ihmisensä.

Ketä nykyinen järjestelmä palvelee?

Jos työelämässä normaalista tulee rohkeaa ja rohkeasta tulee uhkaa,
kenelle oikein rakennamme tätä tätä päivää ja tulevaisuutta?

Ja kenen kustannuksella?

Jos tuottavuus, tehokkuus ja tulokset ovat tavoitteita, miksi suljemme ulos juuri heidät, jotka pystyisivät niitä kohti viemään?

Mitä voimme tehdä?

Voimme alkaa puhua totta.
Viedä sanat käytäntöön.
Kantaa vastuun.
Erottaa viestintä vihamielisyydestä, rohkeus uhasta ja vahvuus dominoinnista.

Voimme rakentaa rakenteita, joissa inhimillisyys (kyllä, koko ihminen, kipuineen ja ajatuksineen) ei ole heikkous vaan suunnan näyttäjä.

Voimme päättää, että johtaminen ei ole pelin voittamista, vaan yhteisen suunnan asettamista. Sellaista, jossa tilaa syntyy myös toisinajattelulle, oivalluksille ja heille, jotka uskaltavat katsoa pintaa syvemmälle ja metsää puilta.

Minulla ei ole kaikkia vastauksia. Ne löytyvät yhdessä.
Ja ehkä juuri siksi olen kyllästynyt siihen, että oikeanlainen johtajuus esitetään pelinä, jossa vain hiljaisimmat, turvallisimmat ja ennalta-arvattavimmat pärjäävät.

Ehkä on aika kutsua rohkeus takaisin sinne, minne se kuuluu.

Ei arvolauseisiin, vaan rakenteisiin.
Ei juhlapuheisiin, vaan päätöksiin.

Ja kyllä, myös sydämiin, joissa oikeus, ymmärrys ja suunta elävät samassa rytmissä.

/Irina