Rekrytoinnin musta aukko

Rekrytointi ei ole kilpailu. Rekrytointi on kohtaaminen.
Mutta ovatko kohtaamiset koskaan neutraaleja?

Ne kun tapahtuvat odotusten, pelkojen, historiamme ja rakenteidemme keskellä.

"Sopii tiimiin."
"Sopii tähän hetkeen."
"Sopii meidän tapaan tehdä työtä."

Kuulostaa hyvältä ja usein onkin.

Välillä tekee mieli kuitenkin kysyä:
Kuka määrittelee, mikä sopii? Ja mihin?

Entä jos se "sopivuus" tarkoittaa, ettei kukaan koskaan riko kaavaa ja mennään vain mukavuusalueella ELI mikään ei kehity tai turvataan jo olemassa olevia rakenteita sekä positioita? Mihin se loppuviimein johtaa?

Olen nähnyt liian monta osaavaa ihmistä jäävän sivuun.
Ja aivan järkyttäviä, tekemistä alas vieviä, rekrytointeja. Sellaisia, joissa tappiot vuositasolla ovat miljoonaluokkaa. Kukaan ei kuitenkaan ole syyllinen. Mutta rekrytointi tehtiin.

Miksi?
Ihan vaan siksi, että joku oli "sopivin"?

Miksi rekrytoinneissa usein ongelmaksi muodostuu hyvien ihmisten ja osaajien tapa ajatella, johtaa tai kyseenalaistaa vallitsevaa kulttuuria haastaen?
Onko se jollekin riski? Uhka?
Ehkä kuitenkin usein ainut mahdollisuus kasvuun?

Se mikä usein unohtuu on se, että rekrytointi on myös tunne.
Mutta kannattaako tunteella peittää rakenteita, joiden olisi aika nousta esiin?
Tai oikeuttaa sulkemaan ulos sellaista, jota organisaatio eniten tarvitsisi?

Vain siksi, että tuntuu erilaiselta, epämukavalta, haastavalta?

Ehkä meidän pitäisi puhua enemmän niistä, joita emme valinneet ja miksi emme? Koska päätöstensä kohtaaminen ja vastuun kanto niistä vaatii myös rohkeutta. Ja sillä rohkeudella voidaan tehdä paljon hyvää. Jopa menestyä.

/Irina