Rakkaus keskinkertaisuuteen - mitä jos se onkin kollektiivinen tragedia?

Suomalainen työelämä ei vihaa huippuja. Se vain sietää paremmin keskinkertaisuutta. Sellaista, joka ei uhkaa kenenkään itsetuntoa, asemaa tai tutun turvallista tilaa.

Tämä ei ole vain minun kokemukseni vaan monen kanssa jaettu havainto. Meillä tunnutaan arvostavan enemmän varovaisuutta ja ennakoitavuutta kuin rohkeaa uudistamista. Miksi näin on?

Keskinkertainen tuntuu turvalliselta. Se ei vaadi liikaa. Se ei vaadi oikeastaan mitään. Se ei ravistele rakenteita, eikä saa ketään tuntemaan riittämättömyyttä, ainakaan näkyvästi. Se saapuu paikalle ajoissa, tekee tehtävänsä, on hiljaa silloin kun kannattaa olla, hymyilee sopivissa kohdissa ja jättää kysymykset johtoryhmän pöydälle.

Johtoryhmä leimaa tai jättää leimaamatta, joskus sen enempää asiaan perehtymättä. Ja miksi tekisi toisin, jos ympärillä on kulttuuri, jossa mukavuus menee kehityksen edelle?

Tämä ei ole pelkkä yksilöiden valinta. Kyse on usein yhteisöistä, organisaatioista, ja kyllä, myös rekrytoinnista ja johtamisesta. Emme aina huomaa, kuinka helposti päädymme palkitsemaan sitä, mikä ei kyseenalaista mitään. Ihan vain siksi, että se on turvallisen oloista niin.

Mutta entä jos tämä rakkaus keskinkertaisuuteen onkin yhteiskunnallinen riski?

Kun korostamme pysyvyyttä liikaa, syntyy hiljainen siirtymä: asiantuntijuus ja johtajuus vaihtuvat mukavuuteen, uteliaisuus kyynisyyteen, ja uudistaminen PR-puheeksi.

Se, mitä ei mitata, jää helposti tekemättä. Se, mikä särähtää, siivotaan. Ja hänet, joka näkee liikaa… vaiennetaan.

Keskinkertaisuus ei ole ongelma siksi, että se olisi heikko lenkki. Se on ongelma siksi, että se harvoin kysyy itseltään mitään. Se vain toistaa. Suorittaa tuttuja rutiineja turvallisella rytmillä, vaikka maailma ympärillä huutaisi muutosta.

Juha Siltala kuvaa työelämän muutosta eräänlaisena kollektiivisena turtumisena: yksilön autonomia ja luovuus vaihtuvat kontrolliin ja pysyvyyden illuusioon. Hän kirjoittaa: ”Työelämä on muuttunut epävarmuuden hallinnaksi ja toistettavuuden estetiikaksi. Luottamus syntyy siitä, että mikään ei muutu." Ja mikä olisikaan parempi muutospelon symboli kuin keskinkertaisuus itse?

Entä jos keskinkertaisuuden tie vaihdettaisiin? Herättäisiin kysymysten ja reflektion maailmaan. Miksi minä teen tätä? Mitä minä toistan? Olenko tehtäväni tasalla? Vai mahdollisesti jo kasvanut saappaistani ulos? Tai tarjoanko ylipäätään mitään niihin sopivaa?

Mitä jos kysymys ei olekaan vain siitä, mitä organisaatio voi tarjota minulle, vaan mitä minä voin enää antaa sille?

Oikeasti vaarallista ei ole epäonnistuminen. Eikä keskustelu, kyseenalaistaminen, rohkea kokeilu. Todellinen riski on siinä, että lopetamme yrittämästä, koska keskinkertainen on "ihan tarpeeksi".

Ja silloin se hiljaisuus, jota kutsumme työrauhaksi, onkin tyytymistä vähempään, jopa heikkoon. Naamioitua luopumista.

Keskinkertaisuus ei ole pelastava pehmuste. Se voi olla jopa huomaamaton päätepiste. Ellei joku uskalla kysyä: voisiko tästäkin kasvaa jotain parempaa?

/ Irina